Suomen "no"-partikkeli ja kysymyksiin vastaaminen keskustelussa

This study investigates the use of the Finnish particle “no”, its meaning and use in conversation, especially in answers to questions. The theoretical background of the study is in Interactional Linguistics and the method used was Conversation Analysis. The data consist of audio- and videotaped naturally occurring conversations. The majority are telephone conversations, both landline and mobile calls. Some face-to-face conversations were also analyzed. The study had two main goals. First, to show what the use of the particle “no” accomplishes in interaction. The second goal was to investigate a specific action, answers to questions, to see what “no”-prefaced answers do when compared to non-prefaced answers, and what that reveals about the answering system of the Finnish language. The study begins with a comprehensive overview of the sequential positions of the particle “no”, showing that it is used equally often in responsive turns and in transitions that guide or correct the on-going project. In both of these positions, the particle “no” implies that the turn or turn constructional unit (TCU) it is prefacing is relevant for the larger project that the turn is part of, and it either aligns or disaligns with that project. The “no”-prefacing of a response to questions shows the relevance of the response to the project in tandem with the form of the response, which can be minimal, clausal or indirect. The two direct responses, minimal and clausal, occur in answers to specifying questions and in answers to telling questions. In these contexts, the clausal “no”-prefaced answer aligns with the project of the question, whereas the “no”-prefaced minimal answer shows disalignment with the project. When responding to a telling question, the “no”-prefaced clausal answer is the predominant way of answering when the topic is offered as new. The “no”-prefaced indirect response is reserved for situations where there is a need to negotiate the matter that the question has brought up before possibly reaching a jointly constructed decision. These situations can either involve mutual planning or a challenge in the relevance of posing the question.”No”-partikkeli on puhutun suomen kielen taajakäyttöisimpiä sanoja. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ”no”-partikkelia sen erilaisissa käyttöyhteyksissä (esimerkiksi vastaukset, kannanotot, siirtymät) ja rakennetaan toiminnoittain jäsennelty kuvaus siitä, millaisen lisän partikkeli kussakin toimintotyypissä tuo vuoroon. Tutkimus osoittaa, että ”no” ei ole tyhjä "pikkusana" vaan tärkeä vuorovaikutusta jäsentävä keino. Lähemmän käsittelyn kohteena ovat vastaukset kysymyksiin, sillä ”no”-partikkeli on tässä asemassa erityisen yleinen. Yleisyys on jo yksi merkki siitä, että ”no”-alkuisuudella on tärkeä tehtävä vastauksen muovaajana ja sen osoittajana, miten kysymys on tulkittu. Tutkimus lisääkin tietoa myös laajemmin ja auttaa hahmottamaan tarkemmin jo aiemmin tutkittuja suomenkielisten vastausten piirteitä. Tutkimusmetodina ja teoreettisena lähtökohtana on etnometodologinen keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka ja aineistona aitojen vuorovaikutustilanteiden ääni- ja videotallenteita. Puheenvuoroa ja lausumaa aloittava ”no”-partikkeli esiintyy erilaisissa siirtymissä: vuoronsisäisissä siirtymissä, kuten keskellä kertomusta, keskustelunsisäisissä siirtymissä, kuten puhelinkeskustelujen aloitusrutiineissa sekä vastausvuoroissa, kuten vastauksissa kysymyksiin. Siirtymissä ”no” osoittaa, että alkava vuoro tai lausuma on järkevä ja johdonmukainen osa jotakin meneillään olevaa kokonaisuutta. Sen avulla puhuja ohjaa ja korjaa keskustelun suuntaa. Vastausvuorot ovat monipuolisempia ja monimutkaisempia kuin siirtymävuorot, ja niissä ”no”-partikkeli tekee erilaisia asioita riippuen siitä, mihin vastataan. Kysymysten vastauksissa ”no”-alkuisuus osoittaa, että vastaaja on tunnistanut, että kysymyksen taustalla on jokin laajempi projekti, laajempi tarkoitus, jonka vuoksi kysyjä on esittänyt kysymyksensä, ja ”no” tuo sen esiin. Erimuotoiset vastauksen käyttäytyvät eri tavoin. Kun ”no” aloittaa lausevastauksen (missä oot? – no mä oon kotona), vastaaja osoittaa ottavansa käsittelyyn projektin, kun taas ”no”-alkuisella minimivastauksella (missä oot? – no kotona) vastaaja käsittelee projektia jollakin tapaa ongelmallisena. ”No”-alkuisella epäsuoralla vastauksella, joka ei varsinaisesti anna vastausta kysymykseen, vastaaja voi osoittaa, että kysymys toi esiin ongelman, joka on tilanteessa ratkaistava. Nämä tulokset tuovat merkittävän lisän sekä suomen kielen vastausjärjestelmän että partikkelien tutkimukseen